Suru muuttaa muotoaan

Suuri, lämmin kiitos kaikille, jotka olette myötäeläneet meidän surua. Nämä päivät ovat olleet vaikeita - toiset vaikeampia kuin toiset - ja kyyneleet valuen olen teidän kommentteja lukenut. On ilmeisesti monia, jotka Peten kuitenkin vielä muistivat, vaikka poikaa ei näyttelykehissäkään nähty kertaakaan kevään 2005 jälkeen. Siis kiitos, olette ihania.

Peten tilanne oli siis se, että kun se viimeksi vietiin lääkäriin sen takapään omituisen liikkeen vuoksi, lääkäri totesi oitis, että tämä on aivan selvä neurologinen vaiva. Toisin sanoen Petellä ei ollut enää koordinaatio kohdallaan. Lääkäri testasi sen takajalat kääntämällä ne "nurin", mutta Pete silloin vielä palautti jalan heti oikeaan asentoon. Sairauteen, jota Petellä epäiltiin, olisi ollut kortisoni hoitona, mutta Peten kipulääkityksen vuoksi sitä ei voitu aloittaa eikä toisaalta kipulääkitystä jättää poiskaan. B-vitamiinia annettiin ja liikunta oli vapaata metsälenkkiä. Tämän lisäksi ainoa vaihtoehto oli siis odottaa ja katsoa - lääkäri sanoi, ettei pysty ennustamaan tilannetta mitenkään - sairaus voi edetä nopeasti tai hitaasti, kristallipalloa ei ole, mutta lopputulos on takapään halvaantuminen. Ja se oli sitten lopun alkua... Petellä on aina stressioireena ollut rapsuttaminen ja karvojen nyhtäminen lonkasta. Näin tälläkin kertaa eikä siihen tarvittu kuin lääkärikäynti tutulla klinikalla lyhyen matkan päässä. Siitä siis tuloksena se lonkassa ollut hotspot, eikä näinollen meillä ollut mitään mahdollisuutta (eli järkeä) lähteä kuskaamaan Peteä muualle tutkimuksiin. Se ei olisi vaikuttanut lopputulokseen. Kun tästä parin-kolmen viikon päästä näin ensimmäisen kerran Peten silmissä luovuttaneen katseen, tiesin, että yhteinen matkamme on kuljettu loppuun.
Kun lähdimme metsälenkille, Pete jaksoi innolla tulla portista ulos ja juosta tuon peltotien pätkän, kunnes "hyytyi" taakseni löntystelemään. Viimeisellä viikolla Pete ei juossut oikeastaan enää ollenkaan ja tiistaina, joka oli Petelle erityisen huono päivä, se ei tullut peltotien pätkää edes perässäni. Se ei myöskään enää korjannut lainkaan vasemman takajalan virheasentoa ja oikean se korjasi 5-6 sekunnin viiveellä. Harjasin pojan, ja kutina oli ihan mieletöntä - ei tarvinnut kuin koskea mahakarvojen päihin ja takajalka alkoi vispata. Ihossa ei kuitenkaan mahassa näkynyt mitään, mutta muualta löysin sitten 3 uutta hotspottia. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi soittaa seuraavana päivänä lääkärille.
Kun sitten kerroin tästä kutinasta lääkärille, hän totesi sen kuuluvan olennaisena osana hermostosairauksiin - kutinan aiheuttajaa ei oikeastaan ole, vaan koirasta tuntuu kuin kutiaisi eli tavallaan "haamukutinaa", tämän seurauksena koira sitten itse aiheuttaa itselleen hotspotteja. Kun näytin lääkärille Peten jo parantunutta hotspottia lonkasta (iho siis jäi siitä kohtaa lähes mustaksi) hän totesi sen kuuluvan tähän myös - iho ei enää palaudu. Eli kaiken tämän huomioon ottaen voimme melko varmasti todeta Peten sairastaneen hermostosairautta.

Itse lopetustilanteesta oli tehty meille mahdollisimman helppo. Meitä oli tuttu hoitaja vastassa (tai no, sattuneesta syystä kaikki hoitajat ovat klinikalla tuttuja, mutta tämä on ollut eniten Peten kanssa tekemisissä) ja hän ohjasi meidät huoneeseen, joka oli selvästi tehty tätä tarkoitusta varten. Hän antoi Petelle nukutuslääkkeen ja sen jälkeen jätti meidät keskenään huoneeseen. Pete oli jo niin uupunut, että huokaisi syvään ja nukahti syvään uneen ja sen jälkeen tuli lääkärimme paikalle. Hän antoi Petelle lisää nukutuslääkettä ja sen jälkeen lääkkeen, joka pysäyttää sydämen. Tämän jälkeen saimme olla siellä niin kauan kuin halusimme, ja uurnan saamme kotiin n. kolmen viikon päästä. Lääkärimme oli oman työvuoronsa jälkeen jäänyt sinne meitä odottamaan, ja olemme siitä hänelle kiitollisia. Hän oli torstaipäivän koulutuksessa, ja sen takia meidän vaihtoehdot olivat joko heti keskiviikkona tai sitten juhannuksen jälkeen.

Valitettavasti se virallinen vahvistus diagnoosille jäi saamatta, vaikka vakaa aikomus oli toinen. Se on myös lisännyt suruani, että siitä on nyt tehty niin suuri asia. En etukäteen tiennyt, ettei avauksia enää tehdä kuin Helsingissä enkä tiennyt, että koira pitää itse sinne toimittaa. Nämä olivat ne syyt, miksi avaus jäi tekemättä. Erityisesti loukkaa se, että epäillään sen jääneen tekemättä rahan takia. Eviran sivujen mukaan yli 20 kiloisen koiran ruumiinavaus maksaa hiukan reilut 100 euroa ja - uskokaa pois - Peten tapauksessa se todella olisi ollut pisara meressä. Peten hoitoon ja tutkimuksiin meni sen elämän aikana niin paljon rahaa, että lopetimme laskemisen jo ajat sitten. Tosiasia kuitenkin on, ettei meistä ollut lopetuksen jälkeen koiraa sinne kuskaamaan - hyvä, kun pääsimme itse ehjinä kotiin - eikä sen 1,5 tunnin aikana, mikä meillä oli lääkärille soitosta siihen, että piti lähteä klinikalle, tullut pieneen mieleenkään alkaa järjestää kuljetusta Helsinkiin. Se aika meni tasan niihin, mitä edellisessä kirjoituksessa on kerrottu. Eikä varmaankaan kenellekään ole jäänyt epäselväksi, että Pete oli oikeasti sairas. Onko hermostosairaus sitten perinnöllistä, siihen en tässä ota kantaa, mutta sairastaminen oli tiedossa jo vuosia - tuskin siis virallinen diagnoosi olisi ollut niin autuaaksi tekevä asia, että sen takia kannattaa nostaa näin suuri meteli ja pahoittaa Peteä surevien mieliä lisää. Voin toki olla väärässä ja ajattelen asiaa vain koiranomistajana ja harrastajana, en kasvattajana. Tämä oli kuitenkin meidän päätös ja sen kanssa on nyt vaan elettävä. Meillä oli lisäksi hyvä lääkäri - tietääkseni yksi Suomen parhaista - enkä epäile hänen diagnoosiaan hetkeäkään, kaikki oireet viittaavat samaan. Peten äänikin muuttui ja lisäksi se alkoi haukkua, satunnaisesti mutta ero oli huomattava, koska Pete ei käytännössä koskaan haukkunut. Oletettavasti tämä johtui siitä, ettei Pete nähnyt/kuullut kunnolla. Koskaan en sen näössä vikaa huomannut, mutta se ei tarkoita, etteikö sitä olisi voinut olla.

Mutta: lämmöt alas ja jatketaan muilla jutuilla. Meidän viimevuotiset alivuokralaiset palasivat taas keväällä ja nyt heillä on uusia lapsia. Eli ystävämme räystäspääsky:






Isla on ollut aika maassa Peten kuoleman jälkeen. Enzo ihmetteli silloin, kun tultiin kotiin, että missä Pete on - meni portille ja katsoi autoa, katsoi sen jälkeen meitä kuin ilmoittaen, että yksi puuttuu. Illalla Enzo kulki kaikki huoneet läpi ja tuli sen jälkeen sängyn viereen kertomaan, että joku on joukosta poissa eikä lauma ole koossa, mutta sen jälkeen en ole mitään huomannut. Isla sen sijaan on masentunut. Pete oli sen elinikäinen tuki ja turva, jota Isla kaiken lisäksi tarvitsi paljon. Meillä ovat koirat aina ikäjärjestyksessä päässeet ruokakupille ja ovesta ulos, ja nyt Isla on ihmeissään, kun pääsee ekana. Eiköhän aika paranna haavat, mutta surkeaa sitä on katsella :( Lauantaina ekaa kertaa keskiviikon jälkeen sain koirat hiukan yllyttämällä leikkimään pihalla



Enzo ja Islan häntä...


Sporttityttö


Surusilmätyttö


Isla on kaunis nakunakin ;)


Enzo - herra huoleton

Joku joskus kysyi, miten meidän Kanarialla teettämä taulu Enzosta onnistui. Tässä se nyt on - vihdoin kehystettynä, mutta vielä muovi päällä, kun ei ole ripustettu.


Ja tästä kuvasta se siis teetettiin.

Meillä oli onni löytää hyvä taiteilija, joka sattui olemaan Saksasta kotoisin - hän totesi Enzon kuvan nähdessään, että "ooh, he's just a baby" :)

Pikkuhiljaa siis elämä voittaa, vielä on matkaa iloiseen oloon, mutta kyllä se tästä... Nyt pakkaan koirat autoon ja lähden mökille - saa Islakin muuta ajateltavaa!