Enzo in memoriam

Elämäni vaikein blogipäivitys... Ei ole sanoja, millä kuvata sitä surun määrää, joka meidän perheessä nyt asustaa. Ei ole sanoja kuvata sitä ymmärtämättömyyden määrää, joka mieltäni vaivaa. Miten voi käydä näin? Miten voi nuori koira kuolla lämpöhalvaukseen ilmastoidussa autossa, ilmastoidussa talossa eikä lenkilläkään kuuman ilman takia käyty? Ilmeisesti kuumuus ja kosteus yhdistettynä siihen, että Enzo kärsi aina kuumasta ilmasta, oli liikaa.

Kun oireet alkoivat, Enzo oli autossa - olimme matkalla kotiin. Ilmastointi oli säädetty 19  asteeseen, mutta tietysti auton takana saattaa olla kuumempi. Oli tosi kostea ilma, mutta Enzo oli koko ajan saanut juotavaa eikä missään oltu auringonpaisteessa ja Enzoa EI oltu jätetty kuumaan autoon. Pysäytin auton, kun Enzo alkoi haukkoa henkeä ja näin jo sen katseesta, että nyt on tosi kyseessä. Se yritti vetää henkeä siinä juurikaan onnistumatta, ja sen olo oli todella tukala. Käänsin auton ympäri ja soitin meidän klinikalle, että ollaan tulossa, toi koira tukehtuu just. En osannut ollenkaan arvata, mikä sitä vaivaa, mutta sen vaan tietää, kun rakas on tosi huonona. Oltiin vartissa klinikalla ja auton takana oli neljä ihmistä jo ennenkuin ehdin autosta itse ulos ja Enzo kannettiin suoraan sisään. Koko klinikan henkilökunta teki tosissaan töitä, ja lopulta lääkäri tuli kertomaan, että Enzolla on tosi korkea ruumiinlämpö - he eivät saaneet edes lämpöä mitattua, mittarin asteikko ei riitä ja se näyttää noin 44 asteeseen asti. En tiennyt lämpöhalvauksesta juuri mitään (paitsi ne ensiaputoimenpiteet, jotka toivottavasti jokainen tietää) enkä siis tajunnut sitäkään, että jo yli 41 asteen ruumiinlämpö on hengenvaarallinen. Lääkärit ja hoitajat tekivät kaikkensa saadakseen ruumiinlämmön laskemaan, turkki ajettiin pois, Enzo vietiin suihkuun (ei ollut riittävän isoa allasta) ja kylmiä pyyhkeitä ja kylmäpakkauksia vaihdettiin. Lääkäri tuli tasaisin väliajoin kertomaan tilanteesta, ja kun Enzon tila oli stabiloitunut ja hoitajat vahtivat tilannetta, lääkäri alkoi ottaa muita potilaita vastaan huoneessa, josta oli suora näköyhteys Enzoon. Kun Enzoa kävi katsomassa toinen lääkäri, tuli meidän hoitava lääkäri oitis kesken muiden potilaiden kysymään, onko kaikki ok, kun tuli lääkäri paikalle. Alimmillaan Enzon ruumiinlämpö saatiin 42,1 asteeseen, mutta kolmen tunnin jälkeen Enzon sydän ei enää jaksanut. Elvytysyritykset eivät auttaneet ja toisaalta vauriot olivat luultavasti niin suuret, että oli ehkä parempikin päästä pois. Tasan 5 kuukautta sitten tuli Islan lähtö kuin salama kirkkaalta taivaalta ja nyt tämä. Tiedän, etten tehnyt mitään väärin, tiedän, etten olisi voinut tehdä enempää ja tiedän, että klinikalla todellakin kaikki tekivät kaikkensa Enzon pelastamiseksi. Mutta se ei silti helpota tätä surua.

Enzo oli mulle "kerran elämässä"-koira. Enzo oli upealuonteinen, ikänsä terve ja sen lisäksi vielä komeakin. Enzo oli todellinen kasvattajan helmi ja olemme ikuisesti kiitollisia Sadulle, joka Enzon aikanaan meidän käsiimme luotti. Niin paljon jäi tekemättä, niin paljon oli suunnitelmia mutta toisaalta niin paljon myös tehtiin. Enzo oli aina kaikessa mukana täydestä sydämestään, rakasti kaikkia varauksetta enkä tule koskaan omistamaan koiraa, joka palvoisi mua enemmän kuin Enzo palvoi. Se ei vaan ole mahdollista. Enzolla oli varaukseton ihailu ja kunnioitus, mun ei tarvinnut kuin katsoa sitä kohti ja häntä alkoi heilua. Puolikas sana ja Enzo tuli hakemaan rapsutuksia kuin kysyen "mitä mamma?". Kun viikonloppuisin nukuin yövuoron jälkeen ovi kiinni, Enzo makasi sisällä ollessaan makuuhuoneen oven takana. Sisälle tullessaan se kävi oven raossa vetämässä pitkää "haikua" kuin varmistaakseen, että olen edelleen siellä. Se odotti mua vessan oven takana (jos ei tunkenut mukaan) ja se odotti mua suihkusta pesuhuoneen oven takana. Se on yhden ainoan kerran yrittänyt kaivaa itsensä ulos tontilta ja se oli silloin, kun olin lähtenyt tyttöjen reissulle laivalle. Ja Kari oli kuitenkin kotona. Tottakai Enzo rakasti myös Karia, mutta mua se palvoi ja sen totesi Karikin moneen kertaan. Aina ja joka paikassa se yritti kaikkensa käyttäytyäkseen niinkuin se tiesi mun haluavan sen käyttäytyvän, mutta ihan aina se ei onnistunut pysymään nahoissaan ;) Enzo oli vaan yksinkertaisesti upea. Olisin tehnyt mitä vaan, että olisin saanut sen pelastettua. Olisin antanut omaisuuteni, jos sen henki olisi ollut siitä kiinni. Mutta se oli jonkun muun käsissä kuin mun... Ehkä Isla halusi kaverin, mutta eikö Pete olisi toistaiseksi riittänyt? Enzon aika tuli aivan liian pian enkä pysty tämän kaiken tarkoitusta mitenkään ymmärtämään. En ollut mitenkään valmistautunut luopumaan Enzosta enkä voinut kuvitellakaan tämän päättyvän näin. Toisaalta Islan kuoleman jälkeen ajattelin, että jos lähteä pitää, niin parempi koiralle, jos pääsee äkkiä lähtemään. Ihmisille se on suurempi shokki, mutta koiralle varmasti parempi. Ja Enzokaan ei ehtinyt kauaa kärsiä - vain sen automatkan verran, koska se klinikalla heti rauhoitettiin toimenpiteitä varten. Mutta silti surun määrä on vain niin suuri...

Niin vaikeni ääni tassujen,
sammui liekki suuren sydämen.
Jätti surun suuren, aivan valtavan,
sisintä hiljaa kuin riipien kalvavan.
Ei enää virkaa talutushihnalla,
ei lämmittäjää kylmillä varpailla.
Poissa katse tummien silmien,
ja se haukku, sitä enää kuule en.

Jäi jäljelle vain irtokarvat,
sydämeen suuret avohaavat.
Ja ne repaleiset takinvuoret,
kaikki ne revityt lelut, puunkuoret...

Vaan jokainen karva, tahra tai parsittu paita,
Jokainen on yksi kaunis muisto,
hetki täynnä elämää,
niitä muistellen en koskaan yksin jää.