lauantai 23. heinäkuuta 2011

Enzo in memoriam

Elämäni vaikein blogipäivitys... Ei ole sanoja, millä kuvata sitä surun määrää, joka meidän perheessä nyt asustaa. Ei ole sanoja kuvata sitä ymmärtämättömyyden määrää, joka mieltäni vaivaa. Miten voi käydä näin? Miten voi nuori koira kuolla lämpöhalvaukseen ilmastoidussa autossa, ilmastoidussa talossa eikä lenkilläkään kuuman ilman takia käyty? Ilmeisesti kuumuus ja kosteus yhdistettynä siihen, että Enzo kärsi aina kuumasta ilmasta, oli liikaa.

Kun oireet alkoivat, Enzo oli autossa - olimme matkalla kotiin. Ilmastointi oli säädetty 19  asteeseen, mutta tietysti auton takana saattaa olla kuumempi. Oli tosi kostea ilma, mutta Enzo oli koko ajan saanut juotavaa eikä missään oltu auringonpaisteessa ja Enzoa EI oltu jätetty kuumaan autoon. Pysäytin auton, kun Enzo alkoi haukkoa henkeä ja näin jo sen katseesta, että nyt on tosi kyseessä. Se yritti vetää henkeä siinä juurikaan onnistumatta, ja sen olo oli todella tukala. Käänsin auton ympäri ja soitin meidän klinikalle, että ollaan tulossa, toi koira tukehtuu just. En osannut ollenkaan arvata, mikä sitä vaivaa, mutta sen vaan tietää, kun rakas on tosi huonona. Oltiin vartissa klinikalla ja auton takana oli neljä ihmistä jo ennenkuin ehdin autosta itse ulos ja Enzo kannettiin suoraan sisään. Koko klinikan henkilökunta teki tosissaan töitä, ja lopulta lääkäri tuli kertomaan, että Enzolla on tosi korkea ruumiinlämpö - he eivät saaneet edes lämpöä mitattua, mittarin asteikko ei riitä ja se näyttää noin 44 asteeseen asti. En tiennyt lämpöhalvauksesta juuri mitään (paitsi ne ensiaputoimenpiteet, jotka toivottavasti jokainen tietää) enkä siis tajunnut sitäkään, että jo yli 41 asteen ruumiinlämpö on hengenvaarallinen. Lääkärit ja hoitajat tekivät kaikkensa saadakseen ruumiinlämmön laskemaan, turkki ajettiin pois, Enzo vietiin suihkuun (ei ollut riittävän isoa allasta) ja kylmiä pyyhkeitä ja kylmäpakkauksia vaihdettiin. Lääkäri tuli tasaisin väliajoin kertomaan tilanteesta, ja kun Enzon tila oli stabiloitunut ja hoitajat vahtivat tilannetta, lääkäri alkoi ottaa muita potilaita vastaan huoneessa, josta oli suora näköyhteys Enzoon. Kun Enzoa kävi katsomassa toinen lääkäri, tuli meidän hoitava lääkäri oitis kesken muiden potilaiden kysymään, onko kaikki ok, kun tuli lääkäri paikalle. Alimmillaan Enzon ruumiinlämpö saatiin 42,1 asteeseen, mutta kolmen tunnin jälkeen Enzon sydän ei enää jaksanut. Elvytysyritykset eivät auttaneet ja toisaalta vauriot olivat luultavasti niin suuret, että oli ehkä parempikin päästä pois. Tasan 5 kuukautta sitten tuli Islan lähtö kuin salama kirkkaalta taivaalta ja nyt tämä. Tiedän, etten tehnyt mitään väärin, tiedän, etten olisi voinut tehdä enempää ja tiedän, että klinikalla todellakin kaikki tekivät kaikkensa Enzon pelastamiseksi. Mutta se ei silti helpota tätä surua.

Enzo oli mulle "kerran elämässä"-koira. Enzo oli upealuonteinen, ikänsä terve ja sen lisäksi vielä komeakin. Enzo oli todellinen kasvattajan helmi ja olemme ikuisesti kiitollisia Sadulle, joka Enzon aikanaan meidän käsiimme luotti. Niin paljon jäi tekemättä, niin paljon oli suunnitelmia mutta toisaalta niin paljon myös tehtiin. Enzo oli aina kaikessa mukana täydestä sydämestään, rakasti kaikkia varauksetta enkä tule koskaan omistamaan koiraa, joka palvoisi mua enemmän kuin Enzo palvoi. Se ei vaan ole mahdollista. Enzolla oli varaukseton ihailu ja kunnioitus, mun ei tarvinnut kuin katsoa sitä kohti ja häntä alkoi heilua. Puolikas sana ja Enzo tuli hakemaan rapsutuksia kuin kysyen "mitä mamma?". Kun viikonloppuisin nukuin yövuoron jälkeen ovi kiinni, Enzo makasi sisällä ollessaan makuuhuoneen oven takana. Sisälle tullessaan se kävi oven raossa vetämässä pitkää "haikua" kuin varmistaakseen, että olen edelleen siellä. Se odotti mua vessan oven takana (jos ei tunkenut mukaan) ja se odotti mua suihkusta pesuhuoneen oven takana. Se on yhden ainoan kerran yrittänyt kaivaa itsensä ulos tontilta ja se oli silloin, kun olin lähtenyt tyttöjen reissulle laivalle. Ja Kari oli kuitenkin kotona. Tottakai Enzo rakasti myös Karia, mutta mua se palvoi ja sen totesi Karikin moneen kertaan. Aina ja joka paikassa se yritti kaikkensa käyttäytyäkseen niinkuin se tiesi mun haluavan sen käyttäytyvän, mutta ihan aina se ei onnistunut pysymään nahoissaan ;) Enzo oli vaan yksinkertaisesti upea. Olisin tehnyt mitä vaan, että olisin saanut sen pelastettua. Olisin antanut omaisuuteni, jos sen henki olisi ollut siitä kiinni. Mutta se oli jonkun muun käsissä kuin mun... Ehkä Isla halusi kaverin, mutta eikö Pete olisi toistaiseksi riittänyt? Enzon aika tuli aivan liian pian enkä pysty tämän kaiken tarkoitusta mitenkään ymmärtämään. En ollut mitenkään valmistautunut luopumaan Enzosta enkä voinut kuvitellakaan tämän päättyvän näin. Toisaalta Islan kuoleman jälkeen ajattelin, että jos lähteä pitää, niin parempi koiralle, jos pääsee äkkiä lähtemään. Ihmisille se on suurempi shokki, mutta koiralle varmasti parempi. Ja Enzokaan ei ehtinyt kauaa kärsiä - vain sen automatkan verran, koska se klinikalla heti rauhoitettiin toimenpiteitä varten. Mutta silti surun määrä on vain niin suuri...


Niin vaikeni ääni tassujen,
sammui liekki suuren sydämen.
Jätti surun suuren, aivan valtavan,
sisintä hiljaa kuin riipien kalvavan.
Ei enää virkaa talutushihnalla,
ei lämmittäjää kylmillä varpailla.
Poissa katse tummien silmien,
ja se haukku, sitä enää kuule en.

Jäi jäljelle vain irtokarvat,
sydämeen suuret avohaavat.
Ja ne repaleiset takinvuoret,
kaikki ne revityt lelut, puunkuoret...

Vaan jokainen karva, tahra tai parsittu paita,
Jokainen on yksi kaunis muisto,
hetki täynnä elämää,
niitä muistellen en koskaan yksin jää.

14 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Niin sanattomaksi vetää kirjoituksesi. Hienoa että kuitenkin kirjoitat. Älä syytä itseäsi, aina vaan ei kaikkikaan riitä. Ja muista, että vaikka nyt tuntuukin, että kaikki on liikaa, vain vahvoille ihmisille ne surut annetaan.

Voimia teille :)

Katja, Ronja ja Alvi
(http://ronjaleo.vuodatus.net/)

Anonyymi kirjoitti...

Se, mitä olimme, olemme nyt.
Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani,
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua
etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi
ole hiljaa.
Sulje silmät.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa.

Kyyneleet ovat täälläkin eilen ja tänään valuneet... Tällasina hetkinä sitä miettii mikä elämän tarkoitus on kun rakkaat viedään meiltä pois yllättäen... Lämmin halaus teille molemmille ja voimia <3
Mara, Mika ja Pojat

Sissi ja karhukopla kirjoitti...

Olen niin pahoillani ja aivan sanaton.En voinut itkemättä lukea kirjoitustasi, joka oli niin koskettava ja huokui rakkautta Enzoon.
Isot lämpöiset halaukset teille molemmille, voimia ja uutta elämää Enzon lapsissa Banjossa ja pienessä tytössä! t. Sissi ja nallet

Hanna ja Nana kirjoitti...

"Missä on tilaa sille,
joka nyt kesken jää?
Arkoja unelmia
missä voi säilyttää?

Minne nyt suunnitelmat
rauenneet heitetään?
Missä on toiveiden hauta?
Millä ne peitetään?

Minnekä suru tämä
mahtuisi milloinkaan?
Se tulvii esteiden yli
mykistää voimillaan.

Elämän raunioilla
soperran: Jumala.
Pidäthän kauneimmat muistot
luonasi tallella"

Rakkaat, jotka ovat poissa, elävät aina sydämissämme. Mutta se ei riitä, kun suru on suuri. Mitä se auttaa, että ne ovat sydämissä, kun niitä ei voi rapsuttaa, ei koskea, ei suukottaa... Silti yhtenä päivänä, ei vielä, sitä huomaa taas elävänsä ja kiittävänsä siitä, mitä oli. Muistan teitä surussanne. Kaikki tämä tuntuu ihan ylipääsemättömältä! Enzo oli koira, joka oli sydämessäni. *halaa*
Hanna

Anonyymi kirjoitti...

Tämä on jo ihan kohtuutonta yhden perheen osalle. Ei tahdo riittää ulkopuolisenkaan ymmärrys... Voimia ja energiaa kovasti teille kaikille. Ehkä siellä Paloman silmäkulmassa voi vielä joskus nähdä vilauksen maailman hienointa iskää :)

Hanna, Sami ja Mandy

JoHa kirjoitti...

En voinut itkemättä lukea kirjoitustasi :´( Tuntuu niin uskomattoman väärältä, että teidän kaltaisten ihanien ihmisten kohdalle sattuu näin paljon vääryyttä ja näin lyhyen ajan sisään...
Toivon teille paljon voimia <3
Enzon muistoa kunnioittaen... <3

Anonyymi kirjoitti...

Kyyneleet silmissä täällä :(

Halaus Tarja siulle!

t.Heidi

Kennel Besaroon kirjoitti...

Olen niin kamalan pahoillani teidän puolestanne! Asia pyörii tämän tästä mielessä mullakin ja kyyneleet vaan tulee silmiin vaikka kuinka yritän niitä pidätellä...

En tiedä edes kuinka lohduttaa, sanoja kun ei yksin kertaisesti ole, ei niitä oikeita sanoja jotka haluaisin sanoa, on jotenkin niin tyhjä fiilis ja iso möykky sisällä...

Lämpimän halauksen antaisin jos oltais nokakkain..

-Marika ja muu poppoo

Anonyymi kirjoitti...

Osanottoni suuressa surussanne.
Anita

Saara kirjoitti...

Voi Tarja.. Kyyneleet valuen luen tätä jo toistamiseen - olette olleet ajatuksissa toistuvasti sen jälkeen, kun FB:n kautta suru-uutisen näin. Enzo lähti aivan liian varhain, eikä sellaista voi ymmärtää.

Toivon teille jaksamista ja voimaa taistella pahimman tuskan ja surun läpi kunnes suru hiljaa muuttuu kauniiksi kaipuuksi ja kultaisiksi muistoiksi.

Surussanne myötäeläen
Saara ja tytöt

Yvonne ja Lionstar's kennelin väki kirjoitti...

Kovasti sitä yrittää miettiä jotain mikä voisi lohduttaa, jotain mikä voisi jollain tapaa kuulostaa järkevältä, mutta valitettavasti sitä ei tässä tilanteessa kyllä löydy sanoja... Tuntuu niin kamalan väärältä ja kohtuuttoman suurelta surulta...

Ei pikein voi kun lähettää halauksia teille suunnattoman surun keskelle ja toivoa, että jonain päivänä tuska hieman hellittää ja kauniit muistot valtaavat mielen.

Ihanan Enzon muistoa kunnioittaen,
Yvonne & Lionstar's kennelin väki

Anonyymi kirjoitti...

Tarja, tiedän tarkalleen miltä sinusta tuntuu...

Kun luin tuon loppukirjoituksen, mietin juuri samalla lailla, "kerran elämässä"-koira..

Se sattuu vielä pitkään.. pitkään... ja luulen, että siitä ei pääse koskaan täysin yli.

On päiviä, ettei kyyneleet vuoda, mutta jokainen päivä on mielessä ja syvällä sydämessä.

Paljon olisi vielä ollut koettavaa ja elettävää.

Voimia sinulle Tarja ja myöskin Karille!

Eija

Arja ja vattuvarpaat kirjoitti...

Joka kerta kun katson noita kuutta pientä Enzon lasta, muistan kuinka elämää täynnä oli suuri leijonakuningas, joka nuoli minut aina ihan märäksi kun tavattiin, joka oli ihanin uros mitä koskaan olen tavannut. Enzo antoi elämän noille kuudelle pienokaiselle ja se on "elämän suuri taika". Paloman ja viiden muun silmissä leimuaa vahva elämän liekki minkä suuri Enzo-leijona niille perinnöksi jätti.

Anonyymi kirjoitti...

Hei Tarja,

Löysin blogisi verkosta. Otan osaa suruusi.

Tero