Tänään tulee kuluneeksi 20 vuotta mun ekan koiran syntymästä. Se koira opetti mulle paljon koirien sielunelämästä ja elämästä niiden kanssa. Se oli omille ihmisilleen mitä ihanin koira, mutta sitä vaan ei olisi koskaan pitänyt antaa ekaksi koiraksi 14-vuotiaalle teinille... Alkuasetelmahan oli se perinteinen: lapsi keksii haluta koiran, ja koska myös isäpuolella oli aina ollut koira, lapsi sai siihen luvan. Lapsi etsi omatoimisesti lehti-ilmoituksesta myytävän pennun, sellaisen joka miellytti silmää tajuamatta yhtään mitään koiran luonteesta tai käyttötarkoituksesta. Eipä sillä, ei niistä sen enempää tajunneet vanhemmatkaan. Isäpuolella oli ollut pelkkiä sekarotuisia ja äiti ei nyt ihan niin koiraihmisiä ollut. Lapsi soitti myyjälle ja pentua lähdettiin hakemaan kotiin. Niinpä taloon tuli belgianpaimenkoira tervueren, Exlelent Alamino eli Aki. Sen koiran kanssa tuli tehtyä kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin virheet - ekalla kävelyllä naapurin lapsi hyökkäsi halaamaan sitä eikä päästänyt irti enkä mä tajunnut, että koiralla ei ollut siinä hyvä olla. Seurauksena se ei eläessään oppinut tykkäämään lapsista. Aki vietiin uutenavuotena suht lähelle paikkaa, josta raketit ammuttiin, kun mä halusin mennä katsomaan niitä (ei nyt ihan viereen sentään menty kuitenkaan). Seurauksena Aki pelkäsi loppuikänsä raketteja, ukkosta jne. Aki tuhosi käytännössä koko talon ja lopulta sitä ei pidetty enää sisällä ollenkaan yksinollessa vaan se oli aina ulkona. Se karkasi pihasta, jos vaan pääsi vapaaksi, mutta metsässä sitä saattoi ihan huoletta pitää irti, ei se mihinkään lähtenyt. Kyllä mä sitä koulutin ja oppi se tottelevaiseksi - siitä huolimatta, että mun tietämättä isäpuoli kävi sitä kouluttamassa myös ja tietty ihan eri tavalla. Se pelkäsi autossa ihan hysteerisesti - alkuun kuljetin sitä penkillä turvavyövaljaissa, mutta kun se joka kerta oksensi jo viiden minuutin matkalla ja pyrki itse selvästi jalkatilaan, päästin sen sinne - oksentelu lakkasi, mutta koiran rinnukset olivat aina kuolasta litimärät, kun perille päästiin. Kasvattaja oli alkuun kovin kiinnostunut, mutta kun koira jäi kivesvikaiseksi ja se kastroitiin, kiinnostus lakkasi. Jopa siinä määrin, että se ei meinannnut palauttaa sitä kolmasosaa kauppahinnasta. Pyysi saada kastroinnista laskun ja maksaa sitten sen, mutta eihän se leikkaus ihan niin paljon maksanut. Rahat tuli lopulta, kun äiti soitti kasvattajalle ja sanoi soittavansa seuraavaksi kennelliittoon. Kasvattajasta ei sen jälkeen kuultu mitään. Hieno koira se oli, omalla tavallaan, mutta väärissä käsissä. Belggari on käyttökoira ja sellaisena sitä tulisi kohdella, ei teinin harjoituskoirana. Oman perheen kanssa se oli loistava, mutta vieraiden kanssa siihen ei kannattanut luottaa. Olen monesti kuullut sanottavan, että koira lähtee kyllä sitten pois, kun se kyllästyy esim. vieraiden silittelyihin. No, tämä koira nakkasi kiinni. Ei pahasti, mutta näykkäsi kuitenkin. Lapsista se ei tosiaan tykännyt, ja siihen meidän yhteiselo loppuikin, kun se ekan kerran lähti lenkillä ihan raivolla hyökkäämään lasta kohti. Onneksi hihna kesti... Ei riittänyt mun taidot siihen koiraan eikä tiedot avun hakemiseen, ja niin koira lähti paikkaan, jossa ei tarvitse stressata. Mä väitän edelleen, että kun itse lakkaa luottamasta omaan koiraansa, on tie kuljettu loppuun.
Seuraavaksi taloon tuli sekarotuinen Kamu. Kamun isä oli puhdas collie ja äiti perinteinen sekarotuinen - pystykorvaa, labradoria ja taivas tietää mitä muuta. Tarkoituksella tehty sekarotuinen yhdistelmä, pariskunnan omat koirat ja toinen pentue samoista vanhemmista. Kasvattajat herttainen vanhempi pariskunta, jotka moneen kertaan sanoivat, että tulkaa sitten käymään, kun on poika vähän kasvanut ja lähettäkää kuvia jne. Vuoden verran jaksoin lähetellä kuvia ja kysellä joka kirjeessä, koska sopisi tulla käymään - koskaan en saanut vastausta, joten kyllästyin. Siitä pariskunnasta ei siis kuulunut sanaakaan sen jälkeen, kun auto pihasta lähti. Mutta hienon koiran sain, luonteeltaan aivan unelma ja ulkonäöltäänkin kaunis. Väritys oli ihan täysin isältään, mutta näkihän siitä tietty jo otsallaankin, että sekarotuinen se on. Mutta ai että, se oli kiltti. Äitini muistelee Kamua lämmöllä vieläkin, vaikkei silloin niin koiraihmisiä ollut, mutta Kamu oli hieno koira. Valitettavasti vaan se oli sairas. Se oksenteli koko pienen ikänsä ja sai siihen lopulta diagnoosiksi krooninen suolistotulehdus, ja lääkärin mukaan sille ei voi tehdä mitään muuta kuin odottaa, mitä tapahtuu. No, tietäähän sen, että jos koko ajan on paha olo ja oksettaa, niin kiukkuiseksihan siinä tulee kiltimpikin tyyppi. Kun se toisen kerran yritti nakata silloista poikakaveria (asuttiin siis yhdessä, että mikään satunnainen tuttavuus ei ollut vaan koiran isäntä) käteen kiinni, päätettiin, että koiran kärsimys on ohi. Koira oli 2-vuotias. Ei sanonut emännän järki, että sen yhden lääkärin sana ei ehkä olekaan koko totuus. Hoito nimittäin olisi ollut, mutta jostain syystä tämä lääkäri ei siitä tiennyt tai ei sitä halunnut antaa. Jotenkin tulee vaan mieleen, että miten paljon vaikutti asiaan, että koira oli sekarotuinen - kyllä me sitä hoidettu olisi, maksoi mitä maksoi, mutta ei annettu vaihtoehtoja. Sen lääkärin luona ei ole sen päivän jälkeen käyty eikä mennä.
Tämän jälkeen totesin, että mulla ei näköjään koirat pysy hengissä, ja poikakaverikin oli enemmän kissaihmisiä, joten niin meille tuli Mini. Mini pysyi hengissä ja terveenä, ja kun se oli melkein 4-vuotias, Pete tassutteli taloon. Ja loppu onkin historiaa, leot tuli jäädäkseen. Ei sillä, että nekään terveenä olisi kaikki pysyneet, mutta ilmankaan ei osaa olla. Enemmän ne kuitenkin antaa kuin ottaa, vaikka luopumisen hetkellä tuntuu kuin omakin elämä loppuisi siihen. Mutta ei, oma elämä jatkuu ja aina on notkosta noustu. Kun Enzon kuolemasta tuli marraskuun loppupuolella kuluneeksi 4 kuukautta, tein sen, mitä olin suunnitellut jo pitkään:
Muistoissa kulkee mukana kaikki elämässäni olleet eläimet, mutta toiset vaan jättää pysyvämmän jäljen kuin toiset - ja Enzon jälki on ikuinen.
*click*