Koska mennyt vuosi ei ollut ainakaan kaikille blogimme lukijoillekaan paras mahdollinen, toivotamme parempaa onnea uudelle vuodelle!! Ja kiitos kaikille tästä vuodesta, kun olette jaksaneet lukea ja kommentoida tätä harvakseltaan päivittyvää blogia :)

Parempaa vuotta 2012...

Tässä vaiheessa vuotta, kun vanha on loppumassa ja uusi alkamassa, on tapana pistää vanha vuosi pakettiin ja kerrata vuoden tapahtumat. Koska meidän vuosi on ollut enemmän kuin vähän mollivoittoinen ja surua on tässä perheessä ja tässä blogissa ollut riittämiin, en ala niitä enää kerrata vaan nyt katsomme eteenpäin ja toivomme parempaa onnea vuodelle 2012!

Vuoden loppuun saimme siis iloisia uutisia, kun Banjo kävi joulukuun puolivälissä virallisissa tutkimuksissa ja loputkin tulokset tuli eilen. Silmäthän on jo aiemmin peilattu täysin terveiksi, ja nyt on myös tutkittu sydän (ei sivuääniä), polvet (0/0), lonkat (B/A) ja kyynäreet (0/0). Kyllä nyt saa olla onnellinen näistä uutisista :) Vielä, kun poika on varustettu mitä parhaimmalla luonteella, niin tyytyväinen saa todellakin olla. Oikeastaan vasta nyt, kun Paloma on tullut taloon, huomaa miten kultainen luonne Banjolla ihan oikeasti on. Siinä on paljon samaa kuin Enzossa, mutta nekin särmät, jotka Enzossa oli, on Banjosta hioutuneet pois ja helpompaa koiraa saa hakea. Eipä olisi ihan äkkiseltään uskonut silloin, kun tuskailtiin jätkän uskomatonta kekseliäisyyttä pistää "palasiksi" milloin mitäkin. Nyt - lähes 2-vuotiaana - Banjo on rauhoittunut ja sen kanssa on todellakin ilo liikkua ihan missä vaan, se ei hötkyile eikä pönttöile eikä provosoidu. Fysioterapiassa on Banjon kanssa nyt käyty useampaan kertaan. Vesiallasterapiassa on käyty vielä useammin ja samalla sitten välillä hieroja on hieronut. Jumeja löytyi eikä niille oikein löytynyt selitystä, ja jumitkin vaihtoi paikkaa eikä oikein fysioterapiakaan auttanut, myöskään sitä lihasten puolieroa ei enää tunne fysioterapeutti eikä hieroja (tosin hieroja ei tuntenut sitä missään vaiheessa) vaan lihakset ovat ihan tasavahvoja. Vaan kun Palomalta leikattiin joulukuun alussa napatyrä pois ja tyttö oli pakkolevossa, oli Banjo kokenut sinä aikana "ihmeparantumisen" :D Ilmeisesti siis nämä kaksi vaan mennä kaahottaa niin mieletöntä kyytiä ja pää viidentenä jalkana vähän väliä törmäillen, että Banjolla menee paikat jumiin. No, vaikka sitten käytäisiin pitkän aikaa fyssarilla, niin sama se - pääasia, ettei pojassa ole mitään vikaa. Tällä hetkellä Banjo on loistokunnossa ja menee kahtasataa pitkin metsää, leikkii ja on iloinen :)

Palomalta siis tosiaan leikattiin pienenpieni napatyrä pois. Tyrä oli niin pieni, ettei sitä oikeastaan olisi tarvinnut edes leikata, mutta päädyttiin nyt kuitenkin leikkaukseen. Aika sitten näyttää, oliko leikkaus tarpeellinen vai ei, mutta ainakin se on nyt tehty. Haava parani tosi hienosti eikä häirinnyt Palomaa koko aikana ollenkaan. Viimeisinä päivinä ennen tikkien poistoa tyttö oli ilman suojaa koko ajan (tosin valvonnassa koko sen 10 päivää, hetkeksikään ei jätetty yksin) ja yllättävän hyvin meni myös pakkolepo. Palomalla on 3 "älypeliä", joita se rakastaa yli kaiken ja niillä sitten pelailtiin, kun ei liikkua saanut. Mutta nyt mennään taas vanhaan malliin ja tyttö alkaa saada lihaksia. Kokoahan likalla on - eilisessä mittauksessa 72,5 cm korkeutta ja painoa 37 kiloa. Korkeudeltaan siis jo ihan aikuisen mitoissa, vaikkei ikää ole kuin 6,5 kuukautta... (Banjo on muuten 80,5 cm ja 59 kiloa) Jos tämä vuosi onkin mollivoittoinen ollut, niin Paloma vie sitä kyllä reilusti duurin suuntaan. Siinä on sellainen pakkaus, ettei toista - sitä ei vaan voi olla rakastamatta. En edelleenkään lakkaa hämmästelemästä, miten paljon siinä on yhtäläisyyksiä Islaan - lähes samoja ilmeitä ja eleitä. Paljon siinä on myös Enzoa ja välillä tuntuukin kuin olisin Paloman muodossa saanut molemmat rakkaat taas luokseni <3

Loppuun vielä muutama kuva joulukuulta, kelit ei oikein ole suosineet valokuvausta mutta jotain on saatu aikaan.

Tämä kuva ei itseasiassa ole joulukuulta, mutta tärkeä kuitenkin. Ensitapaaminen Karin veljentyttären kanssa <3

17.12. Tuon samaisen veljentytön nimiäisissä otettu

17.12. Nimiäisissä Inna Saana Filiina ja "kummat" MariAnne, minä ja Kari

Banjo

Banjo vauhdissa

Paloma

Paloma

Lapset leikkii

"Ota kiinni, jos saat!"

Paloma ON edustava ;)

No osaa se olla <3

Tai sitten ei... Onnellinen lapsi joka tapauksessa :)

Ja ryhdikäs

"Yhä ylös yrittää"

Paloma

Paloma vasemmalla ja Banjo oikealla (vaikka kai ne erottaa toisistaan...)

Banjo

Paloma

Mun rakkaat

Banjo

Ja Paloma

Joululahjat lapsille

Banjo vanhana konkarina osaa jo

Herkkuja!!

Palomaa piti hiukan auttaa, mutta kyllä se siitä lähti

Kuten näkyy ;)

Herkkuja löytyi täältäkin!

Joulupäivänä Karin enon luona - sylissä Inna <3

Ja Tapani-myrsky käväisi myös meidän pihassa... Täytyy sanoa, että jos meillä on ollut huonoa tuuria tänä vuonna, niin tässä oli roppakaupalla hyvää. Tuo mänty oli kallellaan vierasmajan suuntaan, mutta tuuli painoi sen muutaman metrin sivuun eikä mitään hajonnut. Lisäksi meidän oli tarkoitus tilata ensi kesänä paikalla ammattilainen, joka katkoo sen palasina, koska se ei mahdu kaatumaan meidän pihalla. Mänty päätti näyttää, että PYSTYY! Ylimmät oksat on ottaneet aitaan kiinni, mutta ei rikkoneet. Aivan uskomatonta :)

Tässä oli kesällä hevosaitaus... Asumme niin lähellä merta, että kun tuulee sopivasta suunnasta, meri nousee pellolle ja joskus pellon yli vielä tielle. Että laituri pellon reunaan ja äkkiä myymään rantatonttina ;)

  Rauhallista Joulua ja Onnea Vuodelle 2012!!

Muistoja

Tänään tulee kuluneeksi 20 vuotta mun ekan koiran syntymästä. Se koira opetti mulle paljon koirien sielunelämästä ja elämästä niiden kanssa. Se oli omille ihmisilleen mitä ihanin koira, mutta sitä vaan ei olisi koskaan pitänyt antaa ekaksi koiraksi 14-vuotiaalle teinille... Alkuasetelmahan oli se perinteinen: lapsi keksii haluta koiran, ja koska myös isäpuolella oli aina ollut koira, lapsi sai siihen luvan. Lapsi etsi omatoimisesti lehti-ilmoituksesta myytävän pennun, sellaisen joka miellytti silmää tajuamatta yhtään mitään koiran luonteesta tai käyttötarkoituksesta. Eipä sillä, ei niistä sen enempää tajunneet vanhemmatkaan. Isäpuolella oli ollut pelkkiä sekarotuisia ja äiti ei nyt ihan niin koiraihmisiä ollut. Lapsi soitti myyjälle ja pentua lähdettiin hakemaan kotiin. Niinpä taloon tuli belgianpaimenkoira tervueren, Exlelent Alamino eli Aki. Sen koiran kanssa tuli tehtyä kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin virheet - ekalla kävelyllä naapurin lapsi hyökkäsi halaamaan sitä eikä päästänyt irti enkä mä tajunnut, että koiralla ei ollut siinä hyvä olla. Seurauksena se ei eläessään oppinut tykkäämään lapsista. Aki vietiin uutenavuotena suht lähelle paikkaa, josta raketit ammuttiin, kun mä halusin mennä katsomaan niitä (ei nyt ihan viereen sentään menty kuitenkaan). Seurauksena Aki pelkäsi loppuikänsä raketteja, ukkosta jne. Aki tuhosi käytännössä koko talon ja lopulta sitä ei pidetty enää sisällä ollenkaan yksinollessa vaan se oli aina ulkona. Se karkasi pihasta, jos vaan pääsi vapaaksi, mutta metsässä sitä saattoi ihan huoletta pitää irti, ei se mihinkään lähtenyt. Kyllä mä sitä koulutin ja oppi se tottelevaiseksi - siitä huolimatta, että mun tietämättä isäpuoli kävi sitä kouluttamassa myös ja tietty ihan eri tavalla. Se pelkäsi autossa ihan hysteerisesti - alkuun kuljetin sitä penkillä turvavyövaljaissa, mutta kun se joka kerta oksensi jo viiden minuutin matkalla ja pyrki itse selvästi jalkatilaan, päästin sen sinne - oksentelu lakkasi, mutta koiran rinnukset olivat aina kuolasta litimärät, kun perille päästiin. Kasvattaja oli alkuun kovin kiinnostunut, mutta kun koira jäi kivesvikaiseksi ja se kastroitiin, kiinnostus lakkasi. Jopa siinä määrin, että se ei meinannnut palauttaa sitä kolmasosaa kauppahinnasta. Pyysi saada kastroinnista laskun ja maksaa sitten sen, mutta eihän se leikkaus ihan niin paljon maksanut. Rahat tuli lopulta, kun äiti soitti kasvattajalle ja sanoi soittavansa seuraavaksi kennelliittoon. Kasvattajasta ei sen jälkeen kuultu mitään. Hieno koira se oli, omalla tavallaan, mutta väärissä käsissä. Belggari on käyttökoira ja sellaisena sitä tulisi kohdella, ei teinin harjoituskoirana. Oman perheen kanssa se oli loistava, mutta vieraiden kanssa siihen ei kannattanut luottaa. Olen monesti kuullut sanottavan, että koira lähtee kyllä sitten pois, kun se kyllästyy esim. vieraiden silittelyihin. No, tämä koira nakkasi kiinni. Ei pahasti, mutta näykkäsi kuitenkin. Lapsista se ei tosiaan tykännyt, ja siihen meidän yhteiselo loppuikin, kun se ekan kerran lähti lenkillä ihan raivolla hyökkäämään lasta kohti. Onneksi hihna kesti... Ei riittänyt mun taidot siihen koiraan eikä tiedot avun hakemiseen, ja niin koira lähti paikkaan, jossa ei tarvitse stressata. Mä väitän edelleen, että kun itse lakkaa luottamasta omaan koiraansa, on tie kuljettu loppuun.

Seuraavaksi taloon tuli sekarotuinen Kamu. Kamun isä oli puhdas collie ja äiti perinteinen sekarotuinen - pystykorvaa, labradoria ja taivas tietää mitä muuta. Tarkoituksella tehty sekarotuinen yhdistelmä, pariskunnan omat koirat ja toinen pentue samoista vanhemmista. Kasvattajat herttainen vanhempi pariskunta, jotka moneen kertaan sanoivat, että tulkaa sitten käymään, kun on poika vähän kasvanut ja lähettäkää kuvia jne. Vuoden verran jaksoin lähetellä kuvia ja kysellä joka kirjeessä, koska sopisi tulla käymään - koskaan en saanut vastausta, joten kyllästyin. Siitä pariskunnasta ei siis kuulunut sanaakaan sen jälkeen, kun auto pihasta lähti. Mutta hienon koiran sain, luonteeltaan aivan unelma ja ulkonäöltäänkin kaunis. Väritys oli ihan täysin isältään, mutta näkihän siitä tietty jo otsallaankin, että sekarotuinen se on. Mutta ai että, se oli kiltti. Äitini muistelee Kamua lämmöllä vieläkin, vaikkei silloin niin koiraihmisiä ollut, mutta Kamu oli hieno koira. Valitettavasti vaan se oli sairas. Se oksenteli koko pienen ikänsä ja sai siihen lopulta diagnoosiksi krooninen suolistotulehdus, ja lääkärin mukaan sille ei voi tehdä mitään muuta kuin odottaa, mitä tapahtuu. No, tietäähän sen, että jos koko ajan on paha olo ja oksettaa, niin kiukkuiseksihan siinä tulee kiltimpikin tyyppi. Kun se toisen kerran yritti nakata silloista poikakaveria (asuttiin siis yhdessä, että mikään satunnainen tuttavuus ei ollut vaan koiran isäntä) käteen kiinni, päätettiin, että koiran kärsimys on ohi. Koira oli 2-vuotias. Ei sanonut emännän järki, että sen yhden lääkärin sana ei ehkä olekaan koko totuus. Hoito nimittäin olisi ollut, mutta jostain syystä tämä lääkäri ei siitä tiennyt tai ei sitä halunnut antaa. Jotenkin tulee vaan mieleen, että miten paljon vaikutti asiaan, että koira oli sekarotuinen - kyllä me sitä hoidettu olisi, maksoi mitä maksoi, mutta ei annettu vaihtoehtoja. Sen lääkärin luona ei ole sen päivän jälkeen käyty eikä mennä.

Tämän jälkeen totesin, että mulla ei näköjään koirat pysy hengissä, ja poikakaverikin oli enemmän kissaihmisiä, joten niin meille tuli Mini. Mini pysyi hengissä ja terveenä, ja kun se oli melkein 4-vuotias, Pete tassutteli taloon. Ja loppu onkin historiaa, leot tuli jäädäkseen. Ei sillä, että nekään terveenä olisi kaikki pysyneet, mutta ilmankaan ei osaa olla. Enemmän ne kuitenkin antaa kuin ottaa, vaikka luopumisen hetkellä tuntuu kuin omakin elämä loppuisi siihen. Mutta ei, oma elämä jatkuu ja aina on notkosta noustu. Kun Enzon kuolemasta tuli marraskuun loppupuolella kuluneeksi 4 kuukautta, tein sen, mitä olin suunnitellut jo pitkään:

Muistoissa kulkee mukana kaikki elämässäni olleet eläimet, mutta toiset vaan jättää pysyvämmän jäljen kuin toiset - ja Enzon jälki on ikuinen.

Ylämäki, alamäki, yhdessä kulkien...

Sitähän tämä on, edelleen... Vaikka miten yrittää, niin päivittäin suunnaton ikävä nostaa päätään. Ehkä jonain päivänä suru ei enää ole koko ajan läsnä, mutta nyt mennään näin. Se on jännä, miten joillain koirilla vaan on sydämessä ihan erityinen paikka. Se ei välttämättä ole se helpoin koira, ei komein, ei tervein eikä valitettavasti näköjään useinkaan pitkäikäisin, mutta siinä vaan on jotain. Se ei tarkoita, että se olisi muilta pois tai muut olisivat vähemmän tärkeitä, mutta joku siitä tekee sen "kerran elämässä"-tyypin.

Banjo on tosiaan nyt näyttelytauolla kevääseen asti, ja nyt on alkamassa kehien kierto Paloman kanssa. Banjon silmät peilattiin täysin puhtaiksi ja lokakuun lopulla oli tarkoitus mennä myös lonkka- ja kyynärkuviin, mutta Banjo jouduttiin rauhoittamaan noin viikko ennen kuvausaikaa enkä halunnut antaa rauhoittaa sitä heti uudestaan, joten läpivalaisut siirtyi luottolääkärin loman takia nyt joulukuulle. Banjo on tosiaan ollut kipeänä ja tutkimuksia on tehty enemmänkin. On otettu verikokeita, pissanäytteitä, röntgenkuvia ja loppujen lopuksi kipuilun syynä on ilmeisesti vaan lihasjumit. Pissatulehduskin oli, mutta siitä päästiin antibiooteilla. Nyt on käyty fysioterapiassa Koira-Kissaklinikalla Sofie Henrikssonin hoidossa sekä sen lisäksi vesiallasterapiassa viikon välein. Banjolla on myös vasemmalla puolella n. 10-15 % heikommat lihakset kuin oikealla puolella eikä siihen oikein ole selitystä. Muuten koira on fyssarin mukaan lihaksistoltaan ihan loistokunnossa. Katsotaan nyt, mitä fysioterapiat ja kotitreenit saa aikaan ja jos ei auta, niin sitten pitää varata omalle lääkärille aika, että tutkii jätkän läpikotaisin. Oireina tosin pojalla ei ole muita kuin jäykkyys ja läähätys, että siltä pohjalta tuskin on kyse mistään vakavasta ;)

Paloma taas vietti viime viikolla yhden päivän tiputuksessa. Tyttö ripuloi pari päivää ja saatiinkin vatsa rauhoittumaan, mutta kun sitten ensimmäisen kerran tuli jotain ulos, tuli se´taas ripulina. Tiistaiaamuna töistä tullessa löysin olohuoneen lattialta useamman löysän läjän sekä lätäkön verta. Siinä vaiheessa totesin, ettei kotikonstit riitä ja soitin heti klinikalle, kun se aukesi. Onni on "oma" eläinlääkäri, joka ottaa vastaan vaikkei ole aikaakaan <3 Paloma joutui sitten jäämään sinne koko päiväksi, koska heillä tosiaan ei ollut yhtään vapaata aikaa, joten Palomaa tutkittiin aina silloin, kun jäi pieni rako johonkin. Ja vaatihan se tiputuskin tietysti sinne jäämisen, paino oli jo tippunut yli kilon ja raukalla oli jo anemia. Kaikki veriarvot muuten oli ok, pissanäyte ok eikä vierasesinettä löytynyt. Aiemmin vaivannut silmätulehdus tosin uusi, mutta tapauksesta selvittiin silmätipoilla, antibioottikuurilla, lääkeruualla ja levolla. Seuraavana aamuna mentiin tosin vielä varmuuden vuoksi takaisin ja kun kanyylikin oli jalkaan jätetty, niin se otettiin pois samalla. Paloma oli kuulemma koko päivän esimerkillinen potilas, tosin allapäin, mutta pennuksi hirvittävän helppo ja hyväntuulinen hoidettava. Ulkoiluillakin se heilutti häntää aina kun joku ihminen näkyi jossain ja oli sitä mieltä, että vaikka olen kipeänä, menen ehkä tuonne. Vieras ei siis olisi Palomasta nähnyt, että se on niin kipeä, mutta tauti - mikä ikinä olikaan - on selätetty ja Neiti Näpsä taas virtaa täynnä. Silmätulehdus tosin tarttui myös Banjoon, mutta sekin lääkekuuri loppuu tänään.

Paloma on helpoin pentu ikinä... Se rakastaa kenkiä yli kaiken, mutta muuten sen tuhoamiset rajoittuu sanomalehden silppuamiseen. Muutama kenkä on mennyt, omaa huolimattomuutta, mutta muuten aivan unelma pentu!! Paitsi että se kasvaa ihan liian nopeasti... Korkeutta on nyt n. 65 cm (viimeinen virallinen mittaus 64 cm ja siitä on aikaa pari viikkoa) ja painoa 26,6 kg.

Tältä tyttö näyttää tällä hetkellä :) Muuten meillä on vietetty normaalia koiranelämää ;) ja kaikista tapahtumista saa varmaan paremman käsityksen niistä n. 170 kuvasta, jotka sain vihdoin ladattua nettiin ;) Ja nehän löytyvät sitten täältä. Paloma on siis käynyt pikkupentujen leikkikoulussa (ja kyllä, sain ovella epäilevän katseen ja kommentin "tännekö ootte tulossa, tämä on pikkupentujen leikkikoulu") ja maanantaina alkoi pentukurssi. Paloma ei tosin ollut vielä mukana, vaan eka kerta oli teoriaa (montakohan teoriatuntia mä oon käynyt...) ja pennuilla oli vapaata, mutta huomenna se sitten alkaa. Lisäksi Maskun koirakerho järjestää koiratapaamisia Turussa DoXX-areenalla ja sinne ollaan ainakin pariin ilmoittauduttu ja ensimmäinen pentunäyttely on sitten vuorossa 27.11. Kaapelitehtaalla, jonne näillä näkymin saamme reissukaveriksi siskon :) Mikäs sen mukavampaa kuin harrastaa yhdessä kivojen ihmisten kanssa :) Mullakin nyt toivottavasti työkiireet helpottaa, tein tuossa 16 yön rupeaman ja voin sanoa, että se söi naista. Kun oli välissä pari päivää vapaata, en jaksanut vastata edes puhelimeen - ei vaan jaksanut puhua. Ajattelin, että jos jollain on tärkeää asiaa, jättää vastaajaan viestin tai pistää sähköpostia. Eikä ne voimat vieläkään ole palautuneet, että voi mennä seuraavatkin vapaat samalla tavalla. Toisaalta mulla ei tuo kännykkä ole onneksi kasvanut käteen kiinni, että on ihan kiva välillä jättää se tarkoituksella äänettömälle ja olla vaan ihan itsensä ja perheensä kanssa. Mutta tällaisia kuulumisia meiltä nyt tähän hätään, ei täällä ihan murheen aallokkoon ole vajottu, vaikka blogi onkin turhan hiljainen ollut. Paloma tuo iloa elämään kyllä ja totean useinkin metsässä, kun katson noiden kahden kisailua, ettei tässä nyt ihan hirveän huonosti asiat kuitenkaan ole. Elämä antaa, elämä ottaa ja Banjolla ja Palomalla on niin ihana suhde keskenään, että niitä on todellakin ilo seurata ja se saa hymyilemään ihan väkisin.

Iloista marraskuuta kaikille, mä odotan jo joulua!! En tosin vähiten sen takia, että mulla on siinä viikon miniloma, mutta kuitenkin - joulu on mulle rauhoittumisen ja rentoutumisen aikaa, ja sitä nyt kaipaan. Ja kunhan joulu on mennyt, on Kanaria jo tosi  lähellä ;)

Yhtä vuoristorataa...

Enzon kuolemasta on nyt kulunut 7 viikkoa eikä vieläkään ole sellainen olo, että mitään haluaisin tänne kirjoittaa. Paloma on piristänyt meidän elämää nyt 5 viikkoa, ja se tuli todellakin varsinkin Banjolle tarpeeseen. Ne 2 viikkoa, jotka Banjo ehti olla yksin, olivat aivan hirvittäviä. Meidän iloinen, aktiivinen poika laahusti metsässä vaan perässä, ei suostunut syömään ja nukkui vaan. Yritin järjestää pojalle koiraseuraa ja toimintaa mahdollisimman paljon, mutta totuus iski aina kotiin tullessa - ei ollut Enzo edelleenkään vastassa. Uskomattoman ison aukon jätti pojan lähtö meidän elämään...

Meidän ihmisten elämää tietysti piristi pentujen luona käynti, ja toki samalla Banjoakin, koska Banjo pääsi aina mukaan leikkimään Biancan kanssa. Sen kahden viikon aikana Banjo ylipäätään jätettiin muistaakseni kerran yksin kotiin, muuten se oli aina mukana menossa tai sitten meistä jompikumpi oli kotona.
Näistä Milanan ja Enzon pennuista ei ole täällä juttua ollutkaan, koska olin Kanarialla silloin, kun pennut syntyivät, ja koska mun koko kevät meni enemmän tai vähemmän sairastellessa, oli miljoona asiaa hoidettavana, kun tulin Kanarialta kotiin ja blogin päivittäminen jäi. Sen lisäksi tietty, että jatkoin sairastelua íhan urakalla - toin Kanarialta tuliaisiksi melko ärhäkän streptokokkibakteerin, joka antoi periksi vasta toisella antibioottikuurilla. Siihen päälle parit flunssat, niin huhheijaa - tää emäntä alkaa olla aika kypsä sairasteluun. Jotta melkoista matalaliitoa on sitten menty, kun on päästy menemään. Työkaverin kanssa yritetään käydä kuntosalilla (zumbaa yms.) kolme kertaa viikossa, ensi viikolla alkaa pikku-Palomalla keskiviikkoisin pikkupentujen leikkikoulu, että vapaaksi jää sitten pe-su illat ;)

Mutta jos nyt palataan niihin pentuihin... Kaiken kaikkiaan mä olen älyttömän tyytyväinen koko pentueeseen - se on jopa vielä tasaisempi kuin Lotan ja Enzon pentue, vaikka sekin oli yllättävän tasaista seurakuntaa. Me kun alusta asti tyttöä suunniteltiin, niin ihan kaikki kolme olisivat olleet sellaisia, jonka olisi voinut ottaa. Eikä pojat kyllä jääneet sen huonommaksi, tosin niistä yksi kolahti enemmän kuin muut - en tiedä miksi, mutta niin vain oli.. Hyviin koteihin pääsivät kaikki, siitä ei ole epäilystäkään ja kaikilla on lisäksi koirakaveri perheessä, itse asiassa kaikilla on jopa ainakin yksi leonbergi kaverina. Mikä Palomassa sitten viehätti yli muiden? Se naama ja olemus, ilmeet ja katse - se oli tytöistä eniten isänsä kaltainen ja kuitenkin niin tyttö, niin tyttö. Musta naama, joka on selvästi kopiota Enzolta. Se vaan on "tyttöversio" Enzosta. Rakenteeltaan kaikki pennut olivat tosi kauniita eikä voi valittaa maskejakaan, aika tummanaamaisia tyyppejä ovat. Ja tosi kovia leikkimään. Palomakin saattaa pitkän aikaa häärätä yksinään lelujensa kanssa, toki siinä sivussa yksistä kävelykengistä tuli Paloman tuunaamat, mutta syksyhän nyt on, saapahan ostaa keväällä uudet ;) Tähän asti ainakin ollaan päästy Paloman kanssa tosi helpolla, mistä toki suurin kiitos kuuluu maailman parhaalle lapsenvahdille Banjolle. Tosin kuulinhan mä sitten tietty jo senkin, että ongelmiahan sen kanssa tulee, kun on niin vilkas... No, näin kun sitä katsoo 24/7, niin voin todeta, että toistaiseksi ainakin se on varmaankin rauhallisin pentu, joka meillä on ollut. Onhan se vilkas, mutta niin mun mielestä pennun kuuluukin olla ollakseen ihan normaali pentu - sen kuuluu leikkiä, sen kuuluu kaahata kahtasataa ja sen kuuluu olla viirupää - ihan jo pentulaatikossa. Mutta Paloma ei kuitenkaan ole hankala, se tottelee heti, kun kieltää ja on jo oppinut odottamaan ruokaa niinkuin Banjokin ja tulemaan syömään vasta luvalla Banjon jälkeen (ei siis lähde liikkeelle vaikka Banjo lähtee) ja tulemaan luo kutsusta. Metsälenkillä se seuraa mua eikä Banjoa, ja seisomistakin on hiukan jo harjoiteltu. Hihnassa olemista pitää vielä vähän treenata, tänään käytiin ekalla oikealla hihnalenkillä Turussa Ruissalon saaressa eikä se nyt ihan putkeen mennyt, mutta ekaksi kerraksi tosi hienosti. Ja koska joku jo ehti huolestua Paloman liikuntamäärästä (anonyymi blogikommentti, jonka tosin poistin, kun ei oikein tuohon Enzon kuolemasta kertovaan postaukseen sopinut...), niin tiedoksi, että pennun ehdoilla mennään. Todellakin tänään oli ensimmäinen hihnalenkki ja sieltä käännyttiin takaisin heti, kun Paloma alkoi osoittaa väsymisen merkkejä. Muuten se liikkuu vapaana, ja anonyymikin ehkä tietää, että jos pentu on vapaana ollessaan liian väsynyt liikkumaan, niin sehän ei sitten todellakaan liiku. Tällä hetkellä Paloman kanssa tehdään joka aamu 20-30 minuutin metsälenkki (matka on sama, nopeus vaihtelee) ja muuten se liikkuu/riehuu pihalla ja sisällä. Kyseisessä kommentissa siis oltiin huolestuneita, että olenko ajatellut, mitä liika liikuttaminen tekee pennun kasvulle, luustolle ja nivelille ja selvästi pientä pentua liikutetaan liikaa, kun on paljon kuvia eri paikoista eikä taloja näy mailla halmeilla. Juu ei näy, täällä maalla sattuu aika usein olemaan niin, että vaikka tontin kulmalla seisoisi, niin aika monta kuvaa saa otettua eri paikoista, ettei yhtäkään taloa näy kuvissa...

Banjon kanssa oltiin Turussa Elonäyttelyssä n. kuukausi sitten ja aika yllättävin tuloksin. Tuomariksi vaihtui ihan viime metreillä Marianne Holm, ja pakko on myöntää, että mä tosissaan mietin, lähdetäänkö tuon keskenkasvuisen rimpulan kanssa ollenkaan - rahatkin kun olisi takaisin saanut. Lähdettiin sitten kuitenkin, kun oli siskojakin tulossa paikalle eikä juurikaan olla nyt näyttelyissä käyty, ja mitä tekee tuomari?? Katsoo koiraa, kysyy ikää kolmeen kertaan ja sanoo "laitas vielä se seisomaan, mä nyt oikein katson sitä" ja toteaa sitten "miten mä en löydä susta mitään vikaa". Tulos siis NUO ERI1, SA, PU2 ja vara-SERT.. Tuomarikin huomasi mun hölmistyneen ilmeen, kun SA annettiin käteen, ja sanoi "oo ihan rauhassa vaan hämmästyneen näköinen, mä en yleensä anna näin nuorille koirille näin hyvää". Sain vaan sanottua "joo, mä tiedän" :D Arvostelu oli todellakin ihan huippu: Erinomaista tyyppiä, oikeat mittasuhteet. Varsin lupaava nuori mies. Voimakas, pitkä uroksen pää. Hyvä ilme. Purenta ok. Ikään sopiva eturinta ja rintakehä, hyvät raajat. Liikkuu vielä hieman kapeasti mutta sivuilta erittäin hyvin. Hyvä turkin laatu.
Banjohan pääsi sitten tänä kesänä leoleirillekin Jaron seuraksi, kun Islaa ei enää ole, ja hyvin meidän yhteiselo taas sujui, vaikka pojat ovatkin käytännössä vieraita toisilleen - olivat tavanneet toisensa viimeksi, kun Banjo oli pentu ja ennen leiriviikonloppua kerran kokeiltiin, saadaanko ne samaan autoon ja saatiinhan me :) Leirillä oli taas tosi kivaa, se on sellainen piristysruiske aina, kun tapaa leoihmisiä ns. vapaalla eikä aina vaan näyttelyissä. Ja tokihan mökkikaverikin on ihan mahtava - aina välillä sitä miettii, miten ihania ihmisiä olisikaan jäänyt tapaamatta, jos nämä koirat ei yhdistäisi. Kiitos siis Vippelle seurasta taas kerran!!

Nyt jätän tämän päivityksen tähän, että saan tämän joskus myös julkaistua - olen nimittäin aloittanut tämän jo perjantaina ja nyt on sunnuntaiyö... Aamulla on lähtö Raisioon ryhmänäyttelyyn Banjon kanssa, ja sinne saapuvat meitä ilostuttamaan myös siskot Bianca ja Barbi sekä vielä äippä Lotta. Tuleepa taas mukava näyttelypäivä, toivottavasti suuremmilta kommelluksilta vältytään ;) Kivaa säätä on ainakin luvattu ja se vaikuttaa ulkonäyttelyssä jo paljon. Tämä onkin Banjon viimeinen näyttely vähään aikaan, poika jää vähäksi aikaa kotiin kasvamaan ja Paloman kanssa aletaan marraskuussa kiertää pentukehiä. Banjo palaa kehiin näillä näkymin vasta keväällä. Kuvia ei nyt tähän montaa tule, laitan myöhemmin sitten taas oikein kansion, johon kaivan vähän vanhempiakin kuvia - tässä kuitenkin Paloman 12-viikkoiskuvat - tyttö oli 51 cm korkea ja painoi 14,7 kiloa.

Ja vielä yksi Arjan ottama söpöilykuva :)

Ja vielä loppuun kaunis, lämmin kiitos kaikille myötäelämisestä - Enzon kuolema oli sellainen shokki, etten ole todellakaan siitä vieläkään toipunut. Paloma tuo paljon iloa elämään, mutta niin mielelläni iloitsisin siitä vielä vähän enemmän. Kiitos Arjalle kaikesta - jaksoit istua klinikalla kanssani odottamassa sen kolme tuntia, jonka Enzo taisteli elämästään, toit ruokaa ja pakotit syömään vaikkei nälkä ollutkaan ja olit vierellä katkeraan loppuun saakka. Ja kiitos, että olet tehnyt mahdolliseksi sen, että meillä on nyt kasvamassa kaksi Enzon lasta. Kiitos Sadulle elämäni koirasta - sellaista ei vaan koskaan tule toista. Ei riitä sanat kuvaamaan sitä menetystä ja mielettömän ison aukon jätti Enzon lähtö meidän elämään. Vieläkin odotan Enzon jostain kulman takaa kurkkaavan, mutta ei näy sitä päätä enää. Onneksi Banjossa on kuitenkin isäänsä sen verran, että jotkut ilmeet ovat suoraan isältä lähtöisin - yhtenäkin iltana, kun tulin salilta kotiin, Banjo tuli juuri ovesta ulos ja seisoi terassilla valmiina ilmoittamaan tulijasta, niin oli kuin olisi Enzoa katsonut. Olen ollut sitä mieltä, ettei Banjossa paljon isäänsä ole, mutta selvästikään en vaan ole osannut katsoa - kyllä siinä on aika paljonkin. Luonteessa on toki paljon Lottaa (mm. se, että Banjo on todella nöyrä koira, tulee takuuvarmasti äidiltä), mutta kyllä ulkonäkö on enemmän isältä. Kaiken kaikkiaan siis hyvä yhdistelmä - samoin kuin nyt näyttäisi Paloma olevan. Mutta siis - lämmin kiitos kaikille, suru ei ole ohi mutta sen kanssa on opittu elämään, ainakin jotenkin...

Enzo in memoriam

Elämäni vaikein blogipäivitys... Ei ole sanoja, millä kuvata sitä surun määrää, joka meidän perheessä nyt asustaa. Ei ole sanoja kuvata sitä ymmärtämättömyyden määrää, joka mieltäni vaivaa. Miten voi käydä näin? Miten voi nuori koira kuolla lämpöhalvaukseen ilmastoidussa autossa, ilmastoidussa talossa eikä lenkilläkään kuuman ilman takia käyty? Ilmeisesti kuumuus ja kosteus yhdistettynä siihen, että Enzo kärsi aina kuumasta ilmasta, oli liikaa.

Kun oireet alkoivat, Enzo oli autossa - olimme matkalla kotiin. Ilmastointi oli säädetty 19  asteeseen, mutta tietysti auton takana saattaa olla kuumempi. Oli tosi kostea ilma, mutta Enzo oli koko ajan saanut juotavaa eikä missään oltu auringonpaisteessa ja Enzoa EI oltu jätetty kuumaan autoon. Pysäytin auton, kun Enzo alkoi haukkoa henkeä ja näin jo sen katseesta, että nyt on tosi kyseessä. Se yritti vetää henkeä siinä juurikaan onnistumatta, ja sen olo oli todella tukala. Käänsin auton ympäri ja soitin meidän klinikalle, että ollaan tulossa, toi koira tukehtuu just. En osannut ollenkaan arvata, mikä sitä vaivaa, mutta sen vaan tietää, kun rakas on tosi huonona. Oltiin vartissa klinikalla ja auton takana oli neljä ihmistä jo ennenkuin ehdin autosta itse ulos ja Enzo kannettiin suoraan sisään. Koko klinikan henkilökunta teki tosissaan töitä, ja lopulta lääkäri tuli kertomaan, että Enzolla on tosi korkea ruumiinlämpö - he eivät saaneet edes lämpöä mitattua, mittarin asteikko ei riitä ja se näyttää noin 44 asteeseen asti. En tiennyt lämpöhalvauksesta juuri mitään (paitsi ne ensiaputoimenpiteet, jotka toivottavasti jokainen tietää) enkä siis tajunnut sitäkään, että jo yli 41 asteen ruumiinlämpö on hengenvaarallinen. Lääkärit ja hoitajat tekivät kaikkensa saadakseen ruumiinlämmön laskemaan, turkki ajettiin pois, Enzo vietiin suihkuun (ei ollut riittävän isoa allasta) ja kylmiä pyyhkeitä ja kylmäpakkauksia vaihdettiin. Lääkäri tuli tasaisin väliajoin kertomaan tilanteesta, ja kun Enzon tila oli stabiloitunut ja hoitajat vahtivat tilannetta, lääkäri alkoi ottaa muita potilaita vastaan huoneessa, josta oli suora näköyhteys Enzoon. Kun Enzoa kävi katsomassa toinen lääkäri, tuli meidän hoitava lääkäri oitis kesken muiden potilaiden kysymään, onko kaikki ok, kun tuli lääkäri paikalle. Alimmillaan Enzon ruumiinlämpö saatiin 42,1 asteeseen, mutta kolmen tunnin jälkeen Enzon sydän ei enää jaksanut. Elvytysyritykset eivät auttaneet ja toisaalta vauriot olivat luultavasti niin suuret, että oli ehkä parempikin päästä pois. Tasan 5 kuukautta sitten tuli Islan lähtö kuin salama kirkkaalta taivaalta ja nyt tämä. Tiedän, etten tehnyt mitään väärin, tiedän, etten olisi voinut tehdä enempää ja tiedän, että klinikalla todellakin kaikki tekivät kaikkensa Enzon pelastamiseksi. Mutta se ei silti helpota tätä surua.

Enzo oli mulle "kerran elämässä"-koira. Enzo oli upealuonteinen, ikänsä terve ja sen lisäksi vielä komeakin. Enzo oli todellinen kasvattajan helmi ja olemme ikuisesti kiitollisia Sadulle, joka Enzon aikanaan meidän käsiimme luotti. Niin paljon jäi tekemättä, niin paljon oli suunnitelmia mutta toisaalta niin paljon myös tehtiin. Enzo oli aina kaikessa mukana täydestä sydämestään, rakasti kaikkia varauksetta enkä tule koskaan omistamaan koiraa, joka palvoisi mua enemmän kuin Enzo palvoi. Se ei vaan ole mahdollista. Enzolla oli varaukseton ihailu ja kunnioitus, mun ei tarvinnut kuin katsoa sitä kohti ja häntä alkoi heilua. Puolikas sana ja Enzo tuli hakemaan rapsutuksia kuin kysyen "mitä mamma?". Kun viikonloppuisin nukuin yövuoron jälkeen ovi kiinni, Enzo makasi sisällä ollessaan makuuhuoneen oven takana. Sisälle tullessaan se kävi oven raossa vetämässä pitkää "haikua" kuin varmistaakseen, että olen edelleen siellä. Se odotti mua vessan oven takana (jos ei tunkenut mukaan) ja se odotti mua suihkusta pesuhuoneen oven takana. Se on yhden ainoan kerran yrittänyt kaivaa itsensä ulos tontilta ja se oli silloin, kun olin lähtenyt tyttöjen reissulle laivalle. Ja Kari oli kuitenkin kotona. Tottakai Enzo rakasti myös Karia, mutta mua se palvoi ja sen totesi Karikin moneen kertaan. Aina ja joka paikassa se yritti kaikkensa käyttäytyäkseen niinkuin se tiesi mun haluavan sen käyttäytyvän, mutta ihan aina se ei onnistunut pysymään nahoissaan ;) Enzo oli vaan yksinkertaisesti upea. Olisin tehnyt mitä vaan, että olisin saanut sen pelastettua. Olisin antanut omaisuuteni, jos sen henki olisi ollut siitä kiinni. Mutta se oli jonkun muun käsissä kuin mun... Ehkä Isla halusi kaverin, mutta eikö Pete olisi toistaiseksi riittänyt? Enzon aika tuli aivan liian pian enkä pysty tämän kaiken tarkoitusta mitenkään ymmärtämään. En ollut mitenkään valmistautunut luopumaan Enzosta enkä voinut kuvitellakaan tämän päättyvän näin. Toisaalta Islan kuoleman jälkeen ajattelin, että jos lähteä pitää, niin parempi koiralle, jos pääsee äkkiä lähtemään. Ihmisille se on suurempi shokki, mutta koiralle varmasti parempi. Ja Enzokaan ei ehtinyt kauaa kärsiä - vain sen automatkan verran, koska se klinikalla heti rauhoitettiin toimenpiteitä varten. Mutta silti surun määrä on vain niin suuri...

Niin vaikeni ääni tassujen,
sammui liekki suuren sydämen.
Jätti surun suuren, aivan valtavan,
sisintä hiljaa kuin riipien kalvavan.
Ei enää virkaa talutushihnalla,
ei lämmittäjää kylmillä varpailla.
Poissa katse tummien silmien,
ja se haukku, sitä enää kuule en.

Jäi jäljelle vain irtokarvat,
sydämeen suuret avohaavat.
Ja ne repaleiset takinvuoret,
kaikki ne revityt lelut, puunkuoret...

Vaan jokainen karva, tahra tai parsittu paita,
Jokainen on yksi kaunis muisto,
hetki täynnä elämää,
niitä muistellen en koskaan yksin jää.

Kuulumisia

Nyt laahaa nämä päivitykset kyllä niin jäljessä, ettei varmaan koskaan ennen... Aamulla aikaisin olin jo tulossa kirjoittamaan tänne (vaikka lupasinkin Hannalle vieraskirjassa, että kuulumisia olisi ollut jo eilen...) mutta sitten unohduin lukemaan pitkästä aikaa Nanan blogia ja nyt toivotankin voimia Hannalle ja Nanalle <3

Jos nyt aloitetaan mun voinnilla, niin saadaan se "pois alta". Eli mun vaivat johtuivat niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin jumiutuneista lihaksista. Kaikki syvät lihakset oli siis niin jumissa, ettei aivoihin mennyt tarpeeksi verta ja se aiheutti näin voimakkaat oireet. Erikoista on se, että mä olen käynyt hierojalla säännöllisesti, zumbassa jne. mutta ilmeisesti tämä on vaan pitkän ajan kuluessa tullut eikä hierojakaan sitten enää päässyt niin syvälle. Nyt olen saanut avun akupuntiosta, olen käynyt siellä 3 kertaa viikon välein, ja jo ensimmäisen kerran jälkeen oli 8 viikkoon eka kerta, kun herätessä ei maailma pyörinyt. Se oli melko mahtava tunne. Siitä on sitten pikkuhiljaa päästy ylöspäin, olin 2 viikkoa töissäkin - tosin kevennetyllä työpanoksella eli mulla oli kaveri tekemässä samaa vuoroa koko ajan - ja nyt jatkan taas kesälomalla. Ja odotan ensi keskiviikkoa, jolloin lentokone starttaa kohti Gran Canariaa! Luvassa on varsinainen kielikurssi, 2 viikkoa vain englantia ja espanjaa puhuvien ystävien luona :) Siitä tulee kyllä ihan huippureissu ja täysin erilainen kuin aiemmat.

Jatketaan sitten sillä kuukausi sitten olleella Rauman näyttelyllä... Matkaan startattiin siis Banjon kanssa, ja hypättiin muutaman kilometrin päässä Beluna-paloauton kyytiin. Arja oli ystävällisesti lupautunut esittämään Banjon ja Harrykin oli jaksanut herätä, joten rattoisa reissu siitä tuli. Ja oli meillä hauskaa - yleisen mielipiteen mukaan meitä ei saisi päästää yhdessä mihinkään, mutta mä en ymmärrä sitä ollenkaan ;) Eikös iloisia ihmisiä ole kuitenkin ihan kiva katsella?? ;) Leonbergeille oli tullut tuomarimuutos ja tuomariksi tuli ruotsalainen Hans Almgren.

Onko hampaita? No, onhan niitä - ihan kaikki

Juokse, poika, juokse!

"Onks pakko, jos ei taho?"

"No okei, kasvattajamamman mieliksi"

 Banjo siis esiintyi Arjan kanssa oikein kauniisti ja saikin tosi hyvän arvostelun. "Erittäin hyvin kehittynyt uros, jolla kaunis pää. Erinomainen ilme ja maski. Tummanruskeat silmät. Hyvä kallo. Hyvin asettuneet korvat. Hyvä purenta ja leuat. Riittävä kaula. Vahva selkä. Erittäin hyvät jalat ja tassut. Erinomaiset mittasuhteet. Kaunis väri, joka on puhdas. Hyvä karvanlaatu. Erittäin hyvä askel sivulta." Tuloksena ERI ja koska junnunarttu sai EH:n, oli Banjo myös ROP-juniori. Ihan ei mulle ole vieläkään auennut, miten ROP-juniori voi olla ilman SA:ta mutta ilmeisesti sitten voi ;) Me kuitenkin kiitämme ja kumarramme syvään, ja olemme hyvin tyytyväisiä tulokseen - Banjon eka ERI :) Kaunis kiitos Arjalle, kun viitsit lähteä poikaa esittämään!!

Yhtenä iltana kävimme Arjan kanssa kuuntelemassa Pertti Vilanderin luentoa ja se herätti kyllä monenlaisia ajatuksia. En ole Vilanderin luennolla aiemmin ollut ja oli kyllä tosi mielenkiintoista, ja muutama ahaa-elämyskin joukkoon mahtui. Suosittelen kyllä käymään, jos joskus tulee tilaisuus - on ihan persoonanakin käymisen arvoinen :)

Muutamia kuvia meidän kesän alusta:

Enzo poseeraa

"Leiki, iskä, mun kaa!"

Isänsä poika ;)

Enzo kaivolla, Banjo pitää vartiota

Banjo rakastaa palloja (tämä tarttui mukaan Rauman näyttelystä)

Sisarukset Bianca ja Banjo

"Jalat pois vesikulhosta!"

"Miks? Tää viilentää mukavasti"

"Väisty! Mä haluan juoda!"

"Heippa kasvattaja-mamma!"

Banjon iltapala

Enzon iltapala

Banjo, Bianca ja kahteentörmäys

Bianca - vierivä kivi ei sammaloidu, ei myöskään täysillä juokse

va koira

Banjo ja Bianca

Banjo ja Bianca

Bianca ja Banjo

 

 

 

 

Milanasta riittää molemmille :)

Belunan sylintäysi - Pilvikin vielä mahtui ja näkyyhän mulla sentään käsi ja jalat ;)

Kaunis tuleva äippä

 Milanaa ollaan siis käyty katsomassa ja pentukuume kasvaa kohisten. Vauvathan syntyvät luultavasti mun etelänmatkan aikana, mutta netin välityksellähän niitä muutenkin vaan alkuun näkee, että eipä tuo liiemmin haittaa. Soitella tietysti voisi vähän enemmän, jos oltaisiin samassa maassa, mutta eiköhän siitäkin selvitä. Ei se nyt omaisuuksia maksa kuitenkaan.

Banjon kanssa lähdettiin myös kouluun. Banjolle tuli pieni mörkökausi, ja teki ihan hyvää lähteä vähän ihmisten ja koirien ilmoille. Siis suunta kohti Kiva koirakansalainen -kurssia. Kurssin ohjaajana toimi Honkasalon Pia. Kurssin anti oli ihan perusjuttuja, joita kuitenkin on hyvä tasaisin väliajoin kerrata ja pointtinahan meillä muutenkin oli opetella vaan käyttäytymään, me kun asutaan ja lenkkeillään niin syrjässä, ettei täällä paljon muuta elämää näe (eikä ainakaan, kun lenkit suuntautuu aina metsään).

Ensimmäinen kurssikerta Raisiossa DogSportCenterin hallissa

"Mitäs nyt tehdään??"

"Jaa tää on vaan tällasta kopelointia..."

Kurssin "loppukokeena" oli siis Kiva Koirakansalainen -testi, ja sen suorittivat sekä Banjo että Bianca tiistaina. Kurssikertoja olisi ollut vielä 1 jäljellä, mutta koska mä alkuun luulin, etten ehdi sitä ensi tiistaina suorittaa (kone lähtee seuraavana yönä) niin pyysin "aikaistusta" ja Pia oli sitten sitä mieltä, että myös Bianca on valmis kokeeseen.

Testihän on ihan perusjuttuja, mutta loppujen lopuksi - ei se ihan niin yksinkertaista ollut... Treeneissä kaikki meni tosi hienosti, kun sai palkata koiraa koko ajan (varsinkin tällaiselle nuorelle hupakolle se on melko tarpeellista), mutta testissä ei nameja saanut antaa ja käskyjäkin vain 3/osio, joten vähän kyllä jännitti...

Osioita on siis 10:
1. Vieraan ihmisen hyväksyminen
     - koira antaa vieraan ihmisen häiriöttä lähestyä ja jutella hetken ohjaajansa kanssa. Arvostelija kättelee ohjaajaa, mutta ei koske koiraan.

2. Koira istuu kauniisti silitettävänä
    - ohjaajansa kanssa ulkoileva koira sallii ystävällisen vieraan ihmisen koskettaa itseään. Koira ei saa osoittaa arkuutta eikä vastahakoisuutta.

3. Tutkiminen ja hoitaminen
    - koira antaa vieraan ihmisen hoitaa ja tutkia itseään. Arvostelija tutkii koiran, harjaa tai kampaa sitä hieman, tutkii sen korvat ja etujalat.

4. Vetämättä kävely
    - koiran tulee olla ohjaajansa hallinnassa. Se saa olla ohjaajan oikealla tai vasemmalla puolella. Testiin kuuluu käännös oikealle, vasemmalle, ympärikääntyminen, yksi pysähdys matkan varrella ja sen lopussa.

5. Ihmisjoukon läpi kulkeminen
    - koira käyttäytyy kohteliaasti jalkakäytävällä liikkuessaan ja on hallinnassa julkisilla paikoilla. Ohjaaja kulkee koiran kanssa useiden ihmisten ohi. Koira saa osoittaa kiinnostusta ihmisiä kohtaan. Se ei saa osoittaa arkuutta, vastahakoisuutta tai ylenpalttista innostusta.

6. Istuminen ja maahanmeno sekä paikallaan pysyminen
    - koira tottelee ohjaajan käskyjä istua ja mennä maahan sekä pysyy käskystä paikallaan. Koira istuu ja menee maahan, ohjaaja kävelee 6 m mittaisen liinan päähän ja palaa koiran luo. Ohjaaja voi valita, jättääkö koiran istumaan vai maahan.

7. Luoksetulo kutsuttaessa
   - koira on 6 m liinassa, ohjaaja kävelee noin 3 metrin päähän koirasta, kääntyy koiraa kohti ja kutsuu sitä. Koira tulee ohjaajan luo kutsuttaessa.

8. Koirien kohtaaminen
   - koira käyttäytyy hyvin toisten koirien läsnäollessa. Kaksi ohjaajaa kävelee koirineen kohti toisiaan, pysähtyy kättelemään, vaihtaa pari sanaa ja jatkaa matkaa. Koirat saavat osoittaa vähäistä kiinnostusta toisiaan kohtaan.

9. Koiran reaktio häiriöön
    - koira käyttäytyy rauhallisesti kohdatessaan erilaisia tavallisia häiriötekijöitä. Koira voi osoittaa lievää kiinnostusta, mutta ei saa joutua paniikkiin, haukkua tai olla aggressiivinen.

10. Omistajan odottaminen
     - koiran voi jättää vieraalle henkilölle ja se käyttäytyy edelleen hyvin koulutetun koiran tavoin. Koira on 6 metrin mittaisessa liinassa, jota arvostelija pitää ohjaajan poistuessa 3 minuutin ajaksi.

Bianca ja Banjo suorittivat molemmat testin hyväksytysti :) Samaan aikaan kokeessa oli snautseri ja valkoinenpaimenkoira, jotka valitettavasti eivät päässeet läpi. Snautserin taival katkesi heti alkuun, kun alkoi haukkua lähestyvää vierasta ihmistä ja valkkari ei läpäissyt viimeistä osiota vaan alkoi haukkua lähes heti omistajan kadottua näkyvistä. Mä alkuun ajattelin, ettei tuo nyt ole testi eikä mikään, mutta ei se läpäisy tosiaan sitten loppujen lopuksi mikään itsestään selvyys ole. Mamma on ylpeä raikulipojastaan ja Enzo on ylpeä lapsistaan :)

Bianca saa koulutodistuksen

Halaus ohjaajalle

Ja rapsutus Kivalle Koirakansalaiselle

Banjo saa myös todistuksen

Ja ohjaaja halauksen

Bansku pussaa kouluttajaa

Kivat Koirakansalaiset ja ylpeät ohjaajat

Tällaisia siis meiltä, lomatunnelmia tulee lisää varmaan vasta reissun jälkeen. Erkkariin olisi tarkoitus sunnuntaina lähteä ihan turistiksi ja hyvä niin, koska melkoista keliä on luvattu. Ei jaksaisi meidän pojat siinä helteessä yhtään mitään, hyvä kun pärjäävät kotona. Banjon kanssa lähdettiin eilen aamulla aikaisin pidemmälle metsälenkille isäni ja hänen koiransa kanssa - kamerakin oli mukana mutta muistikortti ei... Lenkki meni kuitenkin ihan hyvin, kun alkumatkasta pääsi uimaan, niin pärjäsi loppumatkan. Banjolla kesti hiukan aikaa muistaa, mitä vedessä oikein tehdään ja kun kaverikaan ei uinut, mutta kepin perään lähti kuitenkin ja muisti ihan kivaksi hommaksi :) Ehkä ehdin molempien poikien kanssa uimaan vielä ennen matkaa, saa nähdä.

Hyvää kesää kaikille!! :)