Vain elämää, ei sen enempää

Kevät tulee ja piristää mieltä väkisinkin. Edelleen päivittäin on Isla mielessä, ja niinkuin Hanna edellliseen postaukseen kommentoi - yksi puuttuu ja sen huomaa miettimättäkin. Metsässä odotan edelleen Islan kurkkaavan jostain puun takaa niinkuin sillä oli tapana (kun mä olin ensin huutanut sitä 5 minuuttia tuloksetta, näin sen jonkun puun takana ihmettelemässä "mitä sä, mamma, keuhkoat, täällähän mä oon"), kaahaamassa kahtasataa ensin tuonne ja sitten tänne (Isla ei kunnioittanut polkuja, se meni minne nenä sattui viemään), välillä ajamassa takaa lintua tai ihan vaan nauttimassa elämän riemusta. Isla oli onnellisimmillaan metsässä ja kotioloissa, ja sen takia tyttöä ei viime vuosina enää näyttelykehissä näkynyt. Mutta elämä kuitenkin jatkuu ja pahin suru on helpottanut, eikä ehkä vähiten tämän huippujännittävän odotuksen myötä ;)

Enzolla kävi siis naisvieras viikko sitten, kun Milana oli viimein päässyt siihen sopivaan vaiheeseen, että oli aika lähteä miehelään. Milanalla oli selvästi ihan suunnattoman hauskaa juostessaan ja juoksuttaessaan Enzoa ympäri pihaa, ihan silmätkin nauroi :) Ensin poseerattiin:

                           Ja sitten mentiin:

"Ota kiinni, jos saat!"

"Hyvältä tuoksuu tämä neito!"

Ja taas mennään!

"Onks ihan pakko olla paikallaan, jos ei taho?" Juu, oli ;)

"Olipas rankkaa, mutta olipas kivaakin"

Kiitos taas Arjalle ja Harrylle luottamuksesta, toivottavasti saadaan ihania pieniä vattuvarpaita maailmaan!  Tilausta niille ainakin olisi ;) Elämme siis jännittäviä aikoja, toiveet ovat korkealla ja odotukset suuret, että meidän elämää saapuisi sulostuttamaan pieni vaavi kesän lopulla :)

Muutama kuva vielä isän ja pojan pelto- ja metsäleikeistä.

"Nöyrin palvelijanne" ;)

Isä ja poika <3

Banjo

"Jaa, puhutsä mulle?"

Enzo ei tykkää keväästä, koska lumet lähtee - Enzo sekoaa lumesta ihan täysin

"Toi iskä on vähän pöhkö..."

"Kivaa!!"

 

 

 

 

 

 

 

Muuten meillä vietetään hiljaiseloa, mä olen ollut taas pari viikkoa sairaslomalla huimauksen takia ja tiistaina menen neurologille, joka toivottavasti toteaa saman, minkä kaikki läheiset jo tietää: mun päässä ei oo mitään ;) Perinteisiä synttäripippaloita vietetään vappuna ja sitä on taas odotettu pitkään ja hartaasti, itse asiassa koko tämä vuosi, koska uutenavuotena päivä päätettiin. Mulla tämä vuorotyö rajoittaa melkoisesti elämää, kun joka neljäs viikonloppu vaan on vuoron mukainen vapaa ja koska muidenkin aikataulut on kiireisiä, niin ihan helppoa ei ole tällaisia viikonloppuja järjestää. Mutta meillä on Karin kanssa molemmilla synttärit huhtikuussa, ja niitä on sitten aina juhlistettu perinteisin menoin ;) Mitään suurta porukkaa meille ei siis ole tulossa, muutama lähin ystävä, mutta ilta on yleensä ollut tosi mahtava.

Koirat ovat olleet barffilla nyt ehkä nelisen viikkoa ja nauttivat siitä suunnattomasti. Tosin pientä haastetta tuo Banjo (yllättäen) aamuruokansa kanssa eli luiden. Rustoluita kun antaa pihalle, niin Enzo syö kaikki ihan hienosti, mutta Banjo syö osan ja hautaa ainakin viimeisen talon nurkan taakse. Kun niitä sitten menee hakemaan sisälle, se katsoo häntä heiluen "mamma, mä haluan näyttää sulle jotain". Ja koska pojan nenä on mullassa/savessa, tietää jo, minne mennään... Banjo kaivaa hautaamansa luun, mamma ottaa sen ja huuhtoo, ja Banjo syö sen. Huh, pieni ohjelmanumero aamuihin ;) Kaikki muut menee ihan heittämällä, mutta ilmeisesti se kyllästyy rouskuttamaan noita rustoluita ja hakee pientä viihdykettä. Pientä viihdykettä se tosin on hakenut muutenkin talven aikana, piha on kuin kaatopaikka lumien lähdettyä - taivas yksin tietää, mistä se kaikki ne laudanpätkät sun muut on löytänytkin... Ja tulipa tässä todistettua sekin, että Banjo on täysin valmis tokokoira - metsässä hyppyytin sitä puunrungon yli, näytin kädellä ja sanoin "hyppy". Ja Banjohan hyppäsi - tasajalkaa suoraan ylöspäin. Oli siinä tosissaan naurussa pitelemistä, kun poika sen jälkeen katsoi iloisena häntä heiluen "näitkö, mamma, mä osasin, missä nami?". Tämä oli oletettavasti Banjon tapa kertoa, että jatketaan matkaa, muutama toisto oli kuitenkin jo takana. Niin ja Banjohan tosiaan hyppää... Kun Enzo ja Milana olivat puuhissaan pihalla, Banjo halusi mukaan bileisiin ja hyppäsi meidän keittiön portin yli - 120 cm ilman vauhtia. Ja hyvä, ettei ottanut vauhtia, koska alastulo olisi muuten mennyt pitkäksi ja seinä olisi tullut vastaan. Onneksi ei poika ulos kuitenkaan päässyt, koska Kari oli sisällä. Mutta tehokas se on, tosi tehokas. Ja tosi ihana. Mutta eipä sitä muuta voisi  noista vanhemmista odottaakaan. Mä vaan edelleen rakastun noihin poikiin joka päivä uudelleen <3