Iloa ja surua...

Viimeiseen viikkoon on mahtunut suunnattoman paljon iloa, mutta myös ainakin yhtä paljon surua... Suurimmat ilon aiheet onkin kuvattuina edelliseen postaukseen, eli pennut - nuo suloistakin suloisemmat otukset, jotka vähitellen alkavat valloittaa maailmaa. Tai ainakin meidän ihmisten sydämiä :)

Myös satanut lumi kuuluu kyllä mulla selkeästi ilonaiheisiin, vaikka monet siitä valittaakin. Mä olen kuitenkin älyttömän tyytyväinen siihen, ettei ole rapaisia tassuja, ei kurakelejä eikä pihalla mutaläjää, jota joskus nurmikoksikin kutsutaan. Ja koirat nauttii - se käy varmaan ilmi näistäkin kuvista:

"Jes, mamma anto luvan, nyt mennään!"




Ai miten niin Enzo rakastaa lunta?!


Enzo


Enzo












Isla


Maisema "meidän" lenkkimetsästä (tarkoittaa sitä, ettei ole meidän metsä, mutta metsä on meidän tontin takana ja siellä me käydään irrottelemassa)




"Leikittäiskö vähän?"


"Okei! Etpäs saakaan kiinni!"


Enzo


Ei näytä kovin sairaalta tai kivuliaalta tämä tyttö :)


Isla


Isla


Enzo (taustalla meidän tontti)


Jiihaa!


Lumimies




Jään Islatar :)




Ja se suru... Maanantaina lähdin kohti Lietoa ja sieltä suuntana oli Turun eläinsairaala, kun Myrtti meni kontrollikuvaukseen. Olen käynyt Leenan apuna ja ehkä tukenakin näillä käynneillä - milloin on vaan vaihdettu sidokset ja milloin on sitten kuvattukin. Nyt oli kuvauksen vuoro, ja Leena sanoi saapuessani, että hänellä on hirveän pahat aavistukset nyt tästä. Ja mun on myönnettävä, että niin oli mullakin sen jälkeen, kun Myrtti eläinsairaalan pihalla otettiin ulos autosta ja näin käytännössä hervottomana roikkuvan jalan... Myrtti ei astunut jalalla ollenkaan, mutta oli kuitenkin iloinen ja hyväntuulinen, joten ajattelin, ettei se ehkä olekaan mitään. Röntgenkuva kertoi karua kieltään. Pirstoutuneen luun tueksi ruuvattu levy oli katkennut. Tiesimme Leenan kanssa molemmat, mitä se tarkoittaa ja tämän vahvisti lääkärikin. Mitään ei ollut tehtävissä, vaan tuo pieni, suloinen, iloinen, vasta elämänsä alussa oleva koira piti nukuttaa ikiuneen. Ja vaikka koira ei omani ollutkaan, niin koville se otti ja ottaa edelleen. Pari päivää meni aivan sumussa, eikä vieläkään juurikaan mikään huvita. Voin siis vain kuvitella, millainen tunnelma Myrtin perheessä on...
Lepää rauhassa, Myrtti, suru on suunnaton ja ikävä loputon. Lämmin osanottoni Myrtin perheelle - Leena, Makke, Mikko, Tommi, Anna-Sofia, Antti sekä Alli ja Pinja
Tällaisena haluan Myrtin muistaa (kuvat viime kesältä, kun Myrtti kävi meillä kylässä)






Hiljaisuus valtaa hämärän huoneen,
tuskaa sen tiedän minulle tuoneen.
Valo kirkas häikäisee ikkunasta,
tuudittaa pientä koiranpoikasta.
Rakas koira valolta silmänsä sulkee,
tietämättään kohti taivasta kulkee.